keskiviikko, 27. syyskuu 2017

Hengissä ollaan! Vielä.

Hiljaisuuteen on tällä kertaa ihan oikea syykin.

Perkeleen flunssa. Monta viikkoa. Ensin lapset ja siitä pikkuhiljaa minä, ja vähän näyttää, että taas lapsiin tarttuu. Esikoisen kerho kävi tänään katsomassa elokuvia. Harmittaa, ettei tyttö nyt päässyt. Eilen nosti minulle lämpöä, mutta olin henkisesti valmistunut raahautumaan tuplarattaita työntäen parin kilometrin päähän tapaamispaikalle. Vaan eikö ollut muksukin aamulla kuumeisen oloinen. Jäi menemättä. Nyt nosti minulle sitten kuumeen, ihan oikean sellaisen. Joten älkää välittäkö, jos teksti on hieman sekava.

On minulla toinenkin syy hiljaiseloon: ollaan yritetty miehen kanssa vähän paikkailla parisuhdetta. Eli maataan illat sohvalla katsomassa Netflixiä. Mutta onhan se sekin läheisyyttä! Ainakaan ei olla samassa huoneessa molemmat eri laitteilla. Vaikka kyllä sitäkin edelleen tapahtuu...

Ennen tätä kuumeista oloa, ollaan nautittu lämpimistä syyspäivistä. Vaikka olenkin kevät (ja kesä) ihminen, pidän myös syksystä. Viilenevästä ilmasta, raikkaudesta (jos unohdetaan se ajottainen mätänevien lehtien haju), ja joka siitä kun illat pimenee. Vaikka viimeinen pelottaakin. Mielikuvitus voi olla liian vilkas.

Eniten pidän kuitenkin siitä, kun kaikki tuntuu alkavan uudestaan. Uusi alku! Sama pätee myös kevääseen, kaikki herää jotenkin henkiin. Tänä syksynä olen kaivannut tavallista enemmän koulunpenkille. Ja keksin vihdoin, mitä todella tahdon opiskella. Tarkoituksena on hakea kouluun syksyksi 2018. Jos se ei tärppää, seuraava kiinnostava ala alkaa (todennäköisesti) tammikuussa 2019. Töihin olen ilmoittanut palaavani syksyllä 2018, mutta saas nyt nähdä...

IMG_20170924_131122.jpg

Mitä ihmettä? Miksi kuva kääntyy väärinpäin, vaikka olen sen koneella kääntänyt ja tallentanut? Ei ymmärrä yksinkertainen....

IMG_20170924_133835.jpg

Voiko joku olla noin ihana!

Poika ei osaa edelleenkään nousta istumaan. Konttaa, nousee tukea vasten, ottaa askelia tukea vasten ja kiipeilee kaikkien ja kaiken päällä, mutta ei vaan istu. Hassua. Jotenkin sitä ajatteli, että se olisi luonnollinen järjestys. Ensin ryömitään, sitten kontataan, istutaan, noustaan seisomaan... Näköjään se ei menekään niin. Totta kai kaikki on lapsikohtaista, mutta kun esikoinenkin...

IMG_20170925_130332.jpg

Vähänkö symppis tuo kani! Se on nyt tärkeä.

Esikoinen tuntuu kasvaneen kesän ja syksyn aikana mahdottomasti! Pääsi vaipoista, aloitti kerhon, tahtoo potalle ja harjoittelee pyyhkimistä, ei tarvitse äitiä enää kaikkeen. Samalla niin ihanaa, mutta myös kamalaa. Minun vauva!

Nyt on muutaman yön nukahtanutkin itsekseen. Sovittiin, että kun se onnistuu, aletaan siivota pikkuveljen sängylle tilaa. Minulla on joka ilta paha mieli ja pala kurkussa, kun tyttö jää yksin huoneeseen. Mutta ei tytöllä ole mitään hätää, minua tämä kasvaminen ahdistaa. Koko tämä nukutetaan yksin juttu ollaan tehnty tytön ehdoilla. Ensimmäisenä yönä puhuin jo päivällä miten tehdään, ja tyttö oli innoissaan mukana. Illalla luettiin iltasatu, laitettiin yövalo ja sanottiin hyvät yöt (pusut ja halit), ja minä menin toiseen huoneeseen. Parin minuutin kuluttua tyttö tuli itku kurkussa äidin luo. Kannoin sänkyyn, halattiin ja jäin viereen. Toisena yönä oli isin vuoro nukuttaa. Samat jutut, mutta tällä kertaa juoksi pari kertaa pyytämään vettä tai muuten vältteli nukkumaanmenoa. Nukahti vasta joskus yhdeksän jälkeen, kun mies oli käynyt muistuttamassa, että nyt nukutaan. Sitten taas minun vuoro, hetken kuului leikkivän ja nukahti. Ja nyt jää jo hyvällä mielellä nukkumaan. Aamullakin saattaa käydä itsekseen potalla ja mennä jatkamaan unia :D

Minne minun pieni prinsessani on kadonnut??

 

Tulipas tällainen Elämä on ihanaa! -kirjoitus.

On meillä kamalaakin. Lapset tappelee, esikoinen kerjää huomiota, kuopuksella on läheisriippuvuuskausi. Herää joka yö huutamaan ja nousemaan pystyyn, koska tahtoo viereen. Ja monesta syystä en ole viimeisten viikkojen aikana voinut ottaa. Esikoinen kiusaa pikkuveljeä, ei anna nousta seisomaan tai vetää heti alas, vie lelut kädestä, jättää sormet oven väliin (tämä kyllä (toivottavasti) vahinko), kuristaa (tämäkin vahinko, mutta toistuu USEIN. Yrittää ottaa artioista, mutta ei oikein osaa).

Miehen kanssa menee hyvin ja huonosti, en osaa sanoa kumpaa enemmän. Mitään ei varsinaisesti ole, mutta silti jokin hiertää. Ehkä se on tämä elämänvaihe? Kun pitäisi riittää kaikille, vaan ei riitä itsellekään.

Lapset huutaa, minä huudan liikaa. Koskaan ei riitä huomiota vain toiselle, ei tarpeeksi. Koko ajan jää toinen jotain vaille. Tuntuu pahalta. Otsaan on leimattu "Huono äiti". Ihan sama mitä teet.

Vaan kai se kuuluu tähän työhön, äitiyteen.

Ai niin, eihän se työ ole! Mähän olen vain kotona.

IMG_20170925_101256.jpg

Tässäpä vielä kuva langoista, joista tulee joululahjoja. Tilasin nämä salaa mieheltä. Muistutti minua, että "Älä ostele mahottomia." Ja minä en todellakaan ostele! Käytän itseeni kuussa jonkun 20-40e, ja tuohon on laskettu yksittäiset kahvileivät paistopisteeltä, energiajuomat yms. Eikä mies edes huomaa näitä pieniä ostoksia. Kai se on ihan sallittua?

sunnuntai, 27. elokuu 2017

Olen minä miettinyt, kerran, kahdesti...

tmp_10605-20150715_2049161349993673.jpg

Olen miettinyt eroa. Paljon. Ehkä liian paljon. Ehkä liian vähän. 

Olen myös miettinyt häitä. Omaa kotia. 

Tulevaisuutta.

Mitä MINÄ tahdon. Mitä MINÄ tarvitsen. 

Välillä tuntuu, etten jaksa tätä. En tällä tavalla. En enää tiedä, olenko väsynyt ihan yleisesti tässä vauvavuoden vaiheissa. Vai olenko vain väsynyt meidän parisuhteeseen?

Tiuskitaan toiselle. Pidetään itsestäänselvyytenä. Ei puhuta. Ei kosketa, ei katsota. Mennään vihaisina nukkumaan. Pettyneinä vähintään. Odotetaan enemmän kuin on antaa. Pitäisi venyä enemmän kuin on joustoa.

Ollaan, mutta ei kuitenkaan.

Koti, lapset, mies. 

Minä.

Lapset, totta kai. 

LAPSET.

Minä?

Vielä toistaiseksi en ole uskaltanut ajatella liikaa. Tarpeeksi? Vielä toistaiseksi olen uskonut.. Ei, en uskonut. En minä mitään uskosta tiedä. Toivonut... Ei se toivosta kiinni ole. Tahtonut? Tahtonut uskoa? Tahtonut toivoa? 

Vielä toistaiseksi luotan, että me saadaan asiat sujumaan. Vielä luotan, että kaikki haaveet yhteisestä nimestä ja asuntolainasta ei ole turhia. 

Vielä toistaiseksi laitan kaiken pimenevän syksyn syyksi. Vielä.

Miten pitkään?


tiistai, 22. elokuu 2017

Sairaspäivä n:o 3

20170822_211755.jpg

Viime viikolla alkoi kerho ja käytiinpä avoimessa päiväkodissakin. Ja heti kannettiin joku pöpö kotiin.

Pari viime yötä onkin sitten valvotth sairaita lapsia rauhoitellen, silitellen ja siirrellen parempaan asentoon. Ja eikös se tauti itsellekin tullut. Nyt on molemmat lapset lääkitty, pilkottu valkosipuli sängyn viereen ja pääpuolta kohotettu (vaikka molemmat muksuista niin vilkkaita nukkujia, että lieneekö tuosta apua. Pää on kuitenkin jalkopäässä ihan kohta). Toivotaan, että tänä yönä nukuttaisi paremmin ja huomenna olisi jo terveempää porukkaa talossa. 

Itse lääkitsen itseäni yllä näkyvillä, ja eilisellä got jaksolla.

torstai, 3. elokuu 2017

Kesäloma täynnä rakkautta

2017-08-03-06-15-57.jpg

Pari viikkoa sitten olimme käymässä Mikkelissä ja visulahdessa. Lähdettiin isommalla porukalla, kun vuokrattiin yhteinen leirintämökki kaveriperheen kanssa. He kaksi aikuista ja lapsi 3v + me kaksi aikuista, lapset 2v ja 6kk. Mökissä oli 2 makuuhuonetta, olohuone (jossa levitettävä sohva) ja tupakeittiö. Majoituksen puolesta meille luvattiin tuoda matkasänky vauvalle, mutta se paljastuikin ihan kunnon pinnasängyksi. Lisäksi mökkiin oli tuotu syöttötuoli, aina vain parempi!

Oli hauska reissu, mitä nyt lasten kanssa meinasi mennä hermo. Mutta milloinkas niiden kanssa ei turhautuisi? Kaksi pientä viisasta ja uhmakasta päätä lyöty yhteen = tuplamäärä ongelmia.

IMG_20170730_210748.jpg

Viime viikonloppuna sitten oltiin siskon luona. Lauantaina oli ystäväni häät siinä lähellä, joten lähdettiin jo perjantaina siskon tykö. Ja koska oltiin jo hyvissä ajoin liikkeellä, ehdittiin käydä iltasella uimassakin. Tai lähinnä uittamassa lapsia. Lämmin vesi ja aurinkoinen ilta. Ei valittamista!

Sisko yllätti meidät ja tarjoutui katsomaan lapsia lauantai-illan, joten päästiin miehen kanssa kahdestaan juhlimaan avioparia. Lapset oli kirkossa mukana, mutta esikoinen päätti että käytävällä onkin paljon kivempi juosta, kuin istua penkissä hiljaa. Joten mies poistui lasten kanssa ulos. Minä jäin kirkkoon itkemään rakkaiden ystävien puolesta ♡ 

Niin kaunis morsian! Niin kauniit häät!

IMG_20170730_210606.jpg

IMG_20170729_171234.jpg

2017-08-03-06-18-25.jpg

Vaikka hauskaa olikin, lähdimme miehen kanssa jo n.23.30 takaisin siskon luo. Aikainen herätys tiedossa. Ikävä kyllä lapset ei paljon katso, onko vanhemmat olleet menossa vai ei.

Ainut mikä omaa juhlan viettoa hieman häiritsi oli, ettei minulla ollut kunnolla istuvia vaatteita. Kuvittelin olevani kesän lopussa jo paljon paremmassa kunnossa kuin näin todellisuudessa olenkaan. Mutta eipä siimä tullut pahemmin murehdittua tursuavia makkaroita. Paitsi hameen vyötärön kaivautuessa ihoon...

(Enimmäkseen) hieno kesä ollut täynnä kaikkea hauskaa, mutta kyllä odotan jo syksyä! Alkaa rauhoittuminen. 

Ja vihdoin se laihdutus ja treenaaminen, ihan toden teolla.

sunnuntai, 16. heinäkuu 2017

Vieläkö on kesää jäljellä?

IMG_20170710_172210-1.jpg

Viime aikoina ollaan nautittu kesäisistä päivistä, ja ei niin kesäisistä päivistä. Yritetty nauttia päivistä kuitenkin! Vaihtelevalla menestyksellä.

Esikoinen on ihan mahdoton! Ei ota kuuleviin korviinsa mitään, mitä sanon. Päivä alkaa itkulla ja huudolla, ja päivä päättyy itkuun ja huutoon. Väsyneenä olen vajonnut sille samalle tasolle, ja vain korottanut ääntäni sen saman asian toistamiseen. "Se on vain vaihe", on lempilauseeni nykyään.

Vaikka tuo neiti osaakin olla...kröhöm...haastava, on se pieni ihana kumminkin. Jatkuvasti saa hämmästyä, miten paljon uutta onkaan oppinut. Kuten juksaamisen, jekuttamisen ja pahojen tekemisen. 

Pikkuveli on tärkeä, ja todella tärkeä on tyttö pikkuveljellekin. Vaikka riitaa tulee (jo nyt!) leluista, on ihana katsoa kuinka pojan  ilme kirkastuu aina siskon tullessa. Ja kuinka tyttö pitää huolta pikkuveljestä. Itkuhan siinä meinaa aina välillä päästä.

Raskastahan tämä tahtoo näiden kahden pakkauksen kanssa olla, mutta ei sitä enää osaa kuvitella elämäänsä ilman näitä.

IMG_20170716_194619.jpg.

Jotta ei ihan mahdottomaksi elämä menisi ja itse vain hautautuisi kotiin ilman seuraa, ollaan käyty ahkerasti puistossa uusien kavereiden kanssa. Tutustuin Momzie-sovelluksen kautta erääseen naiseen tästä läheltä. Hänellä on samanikäiset lapset kuin meillä, joten alkuun juttua riitti lähinnä lapsista. Mutta omasta puolestani voin sanoa viihtyväni seurassa muutenkin. On oikeasti kiva saada uusia kavereita. Varsinkin näin aikuisena tutustuminen on hyvin vaikeaa. Ja kiva, kun on lapsilekin seuraa. Minä viihdyn ja lapset viihtyy. Voisiko olla paremmin? 

Viikonloppuna sain muutakin seuraa, kun pikkusisko oli meillä kylässä viikonlopun! Mies oli omilla menoillaan koko viikonlopun, joten seura kelpasi! En tiedä mitä mieltä sisko viikonlopusta oli, mutta minulla oli kivaa. Kovin rentouttavaahan meillä vierailu ei koskaan ole...

Itse sain kuitenkin aamulla nukkua (kun puoliksi pakotin siskon ylös valtaamalla hänen petipaikkansa sohvalla) kun lapset leikkivät tädin kanssa. Ehdin kiinnittää enemmän huomiota poikaan, kun neiti ei ollut niin kiinni minussa. En kyllä juuri mihinkään kelvannut, koska "täti leikkii", "täti värittää", "täti auttaa", "täti lukee". Ja "Äiti pois!" aina kun yritin osallistua. No, en valita! Kivahan se on, etteivät vierasta.

Tosin tyttö jo laittoi hajonneen ilmapallonsa tädin syyksi. Itsepäisesti intti, että täti rikkoi. Näinköhän on?

 

IMG_20170716_194711.jpg

 Meillä lähdettiin liikkeelle! Vielä on hidasta ja hassua pojun meno, mutta kovasti yrittää. Siitä se kohta vipeltää nopeammin kuin perään ehtii!

Sellaista tähän viikkoon! Ensi viikonloppuna meidät voikin löytää Visulahdesta!