Ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka peilikuva ei vastaa omakuvaa.

Siitä tunteesta, mikä koko ikänsä ylipainoisena kasvaneen tytön valtaa peiliin katsoessa. Siitä ällötyksestä, itseinhosta ja halveksunnasta, jota ei pitäisi yhdenkään tytön oppia.

Muistaakseni joskus ala-asteen viimeisillä luokilla havahduin siihen, kuinka olen muita isompi. Kiitos tästä pienen kyläkoulun pojalle, joka tokaisi luokkaretkellä linja-autossa jotain tyyliin: "ole pullukka hiljaa". (Ihana kun sanoi pullukka, nykyään lapset huutaisivat varmasti suoraan että läski. Välihuomio).

Siitä lähtien olen potenut huonoa itsetuntoa ja verrannut itseäni muihin. Yläasteelta päästessäni painoin 74kg. Eli saman verran kuin nyt, lapsen synnyttäneenä. Paljon!

Mutta vasta lukiossa se todella iski. Se ällötys ja fyysinen pahoinvointi ja kipu peiliin katsoessa. Ahdisti, itketti, masensi. Lukion ensimmäisen vuoden aikana laihduinkin 10kg laihduttamatta. Ihan vain koska oli muutakin tekemistä kuin syöminen ja kahden kämppiksen edessä ei kehdannut syödä niin paljon kuin aiemmin kotona.

Lukion jälkeen muutin mieheni kanssa yhteen ja sain muutaman kilon takaisin. Mutta sitten, about kaksi kolme vuotta sitten meillä oli todella vaikea vuosi ja keräsin ympärilleni 15kg vuodessa. En edes tajunnut kuinka iso olin, ennen kuin katsoin siskoni ottamaa kuvaa illanistujaisista. Voi apua! Mies oli silloin armeijassa ja yksin kotona ahdistuksissanj seurakseni palasi ahmiminen. Joinakin päivinä saatoin vain ahmia kaiken minkä kaapeista irti sain ja maata loppupäivän sohvalla morkkiksessa. Näihin aikoihin aloitin uuden työn, joka alkuun oli aivan kauheaa. Inhosin sitä. Ja ahdistus koveni. Ja aloin oksennella. Pienimuotoinen, onneksi lyhyt, bulimikkojakso tuli koettua.

Noista kiloista lähti fyysisen työn ja työmatkaliikunnan ansiostalähes 10kg tippuija sain tietää olevani raskaana. Taas kerran keho muuttui paljon lyhyessä ajassa. Tällä kertaa sen huomasi, koska muutos keskittyi vatsan seutuun. Kiloja tuli 16. Tippui, nousi, tippui ja nousi muutamia kiloa. Kun tämän projektin aloitin, painoa oli 78kg. Ja inhosin itseäni.

Jännä, miten nopeasti mieli muuttuu. Ensimmäisten kuukausien ajan synnytyksestä kroppa oli kaikkein löysin, mutta se ei häirinnyt. Olinhan saattanut maailmaan maailman ihanimman pikkuisen. Ristiäisten jälkeen se iski. Hyi miten vatsa löllyy, yäk selkä ja kauheat makkarat.

Peilistä ei katsokaan takaisin minä. Minä olen kadonnut jonnekin tuon kuvan taakse. Peilistä ei katso takaisin se nainen, joka näiden silmien takana on. Kurja tunne, kun ei tunne itseään....itseksi.

Mutta pahinta on se ällötys ja oksetus, ihan oikea oksetus, mikä valtaa kun katsoo itseään peilistä yhtään sen tarkemmin. Tässä ollaan siis matkalla etsimässä sitä kadonnutta minää ja opetellaan hyväksymään itsensä kokonaan. Koska en ikinä, milloinkaan, ikinä, koskaan tahdo opettaa tyttärelleni tätä oloa. Tätä kauheaa inhoa itseensä. Kenenkään ei pitäisi tuntea näin. Koska ihminen on kaunis.

Rakkaudella M