WP_20151026_002.jpg

Nytpäs avaudun vähän aiheesta, jota minulle vauvan syntymän myötä toitotettiin joka tuutista, ja jonka odotin olevan helppo kuin mikä ja tulevan ihan luonnostaan. Jokaisella vauvafoorumilla tähän törmäsi ja ihmettelinkin raskaana ollessani, miksi siitä täytyy niin paljon vouhkata. Kyllähän sen nyt jokainen itsekin tajuaa! Ei, kyse ei ole mammojen kestoriidanaihe imetys. Kyseessä on sellainen asia, kuin äidin huolehtiminen itsestään.

Kyllähän nyt jokainen äiti huolehtii itsestään. Nukkuu kun saa nukuttua. Harjaa hiukset aamuisin, käy iltaisin suihkussa. Kohottaa kuntoaan ja karistaa mammakiloja yhteisillä vaunulenkeillä. Siinä samalla pikkuinen nukkuu päiväunet, jaksaa sitten kotona taas hymyillä äidille. Siellä äidit hyökkäysvaunut ojossa kumoavat mummoja ojaan vieretysten, päivittäen samalla kuulumisia. Onhan viimeksi nähty eilen illalla samoissa merkeissä. Kerrotaan kuinka Irma-Eemeli nukkui viime yön niin hyvin, ehkä koliikista on vihdoin pästy eroon. Suunnitellaan yhteistä vauvajumppaa, ilmottautuminen kansalaisopiston kurssille on jo alkanut. Sitten olisi muskari ja vauvauinti. Ja äiti kukoistaa!

Ihan hävettää myöntää, mutta joskus minäkin ajattelin noin. Itseasiassa vielä synnärilläkin. Mutta sitten iski todellisuus. Arki ei ollutkaan kuin kodin kuvalehdestä. Koti ei siivoutunutkaan itsestään. Vauva ei nukkunutkaan muualla kuin vaunuissa. No ne vaunulenkit tuli kyllä tässä kuvaan, pakkohan niiden oli. Kun ei nukuttu muualla kuin liikkuvissa vaunuissa. Käveltiin tunnista kahteen, ihan vain siksi että se oli lähinnä lepoa mihin päästiin. Yöllä itkettiin sitten koliikkia. Siinä jäi kodinhoito. Ja itseni hoito. Ei käyty vauvajumpassa eikä juosta akvaarikahviloissa treffaamassa ystäviä. Minusta tuli äiti ja lakkasin olemasta nainen.

"Onnellinen äiti, onnellinen lapsi". Kliseistä, mutta totta. Kun äiti on tyytyväinen, jaksaa paremmin lapsen kanssa ja lapsikin on tyytyväinen. Vasta nyt pikkuneidin ollessa 8kk olen ihan oikeasti sisäistänyt tämän asian. Ja nyt minulla onkin tässä menossa se iso projekti, pitäisi löytää taas se nainen. Tai opetella olemaan se. Tai tuntemaan itsensä uudelleen. Sen verran on tämä äidin rooli sekoittanut pakkaa. Kai sitä on jo ihan erilainen ihminenkin, ehkä parempi.

Olen tässä yrittänyt löytää niitä tapoja jotka asiaa auttaisi. Ne on oikeastaan hyvin yksinkertaisia pikku jippoja. Ihan ensimmäisenä: liikunta. Niinpä, kuulostaa inhalta. Mutta kun tämmöinen pullero saa itsensä tuonne lenkkipolulle tai kahvakuulan kouraansa, se tuntuu hyvältä. Se parantaa itsetuntoa, vaikka tuloksia ei näkyisikään. Koska kroppa pystyy. Ja pikkuhiljaa se pystyy aina enemmän.

Lisäksi semmoiset pikkuiset asiat kuin kynsien lakkaaminen, hiustenvärjäys, kulmien nyppiminen... Ne perusjutut. Pari viikkoa olen taas tauon jälkeen katsonut vähän mitä suuhuni pistän (silloin kun jaksan) ja liikkunut sen mitä jaksan, ja olo on niin paljon parempi. Olo on niin paljon naisellisempi.

Totta, olen äiti. Ja se on se kaikkein tärkein rooli minulle. Mutta olen myös nainen. Olen puoliso. Sitten olen vielä tytär, sisko, serkku, täti, kummi ja mitä näitä nyt on. Mutta keskitytään nyt ensin löytämään se nainen.

 

Tässä vielä muutama kuva tuolta kävelylenkin varrelta.

WP_20151026_009.jpg

WP_20151026_014.jpg

WP_20151026_011.jpg

WP_20151026_016.jpg

Loputtomalta tuntuva ylämäki....

 

Rakkaudella M