IMG_8029%20%E2%80%93%20Kopio.jpg

Viime päivät ovat olleet aika raskaita. Väsymys, stressi... Nyt ei vaan pysty.

Tyttö on nukkunut viime aikoina todella huonosti. Ainut mihin nukkuisi kunnolla, on minun kainalo. Välillä ei sekään paikka kelpaa. Ja ihan sama onko kyseessä päivä- vai yöunet. Välillä on sitten oma sänky kelvannut siten, että istun sängyn vieressä, pidän kädestä pinnojen välistä ja hyräilen. Eilenkin istuin siinä puolitoista tuntia ennen kuin neiti nukahti. Ja sitten ninjana hyyvin hiljaa ovesta ulos ja sormet ristiin, että siellä nukkuu.

Eilen tulin siihen tulokseen, että tekee taas hammasta. Sen verran kuolasi ja kitisi. Ja sen tiedon turvin jaksoin sen illan istua vieressä, lohduttaa. Koska tiesin mikä pientä vaivaa. Mutta tänään ei ole enää kuolannut eikä itkenyt ja alan epäillä diagnoosiani. Voi *ittu.

Mikähän siinä on, että väsyneenäkin vauvan itkun jaksaa kuunnella, jos tietää mikä vaivaa? Jos ei ole tietoa, se on jonkin ajan päästä vain ärsyttävää.

Valehtelin. Onhan se jonkin ajan päästä ärsyttävää vaikka tietäisikin itkun syyn. Jonka takia vietinkin eilen ison osan siitä istumisesta vakuutellen itselleni mielessäni etten ole ihan epäonnistunut ihminen, vaikka en jaksakaan kuntoilla vaikka kalenterissa oli sille aika merkattuna. Etten ole huono äiti, vaikka en jaksaisikaan kuunnella juuri nyt tuota itkua. Arvatkaa uskoinko?

Mikä äiti se sellainen on, jota ei kiinnosta lapsensa suru, kipu ja ikävä?

Onneksi yö nukuttiin jo paremmin ja aamulla oli nuo ajatukset poissa ja rakkaus omaan lapseen taas sellaista kuin sen kuuluisikin olla. Mutta kyllä oli taas sellainen paskamutsisyndrooma päällä ettei mitään järkeä. Silloin osaa vain olla vihainen itselleen kun antoi itsensä tuntea niin. Itkettää kun sattuu, kun ei osaa tai pysty. Tai jaksa.

Mutta pieni ihana ihmehän tuo tyttö on. Tässä samalla katson kun leikkii pöydän alla ja höpöttää itsekseen. Ja oli kuulemma kahden aikaan yöllä unissaan äitiä kutsunut. Minun pieni <3

 

Rakkaudella M