20160115_095101.jpg

On tämä vauvavuosi oikeasti aika rankkaa. Pieni ihminen kun on niin riippuvainen. Äkkiä omat toiveet, halut ja tarpeet onkin toissijaisia. Suurimpana yllätyksenä tuli tämä väsymys. Ei sitä unen tarvetta oikeasti ymmärrä, ennen kuin sen menettää. Nukunhan minäkin. Montakin tuntia yössä. Se uni on nykyään vain niin pätkittäistä, ettei se paljon virkistä. Viime aikoina on taas joutunut nousemaan tytön luo monta kertaa yössä. Jos yhdeltätoista olen sängyssä, kahdeksalta aamulla noustaan ja yöheräämiset lakkasin laskemasta viiden kerran jälkeen. Siitä voi laskea maksimipätkän unelle. Jos oletetaan, että uni tulisi heti uudestaan. Vaan harvoin se tulee.

Päivällä pitäisi jaksaa hoitaa koti, saada ruoka useammankin kerran päivässä pöytään, huolehtia tytön tarpeista, leikkiä, helliä, muistaa miehenkin tarpeet ja se kuuluisa äidin oma aika. En ymmärrä, miten työssäkäyvät äidit ehtii ja jaksaa! Työssäkäyvistä yksinhuoltajista puhumattakaan. Huh!

Kyllähän tämä parisuhteessakin näkyy. Kaikki rakkaus ja hellyys menee lapselle. Varsinkin vauvan ollessa ihan pieni, ei yksinkertaisesti enää jaksanut halia ja helliä miestä. Se pieni nyytti oli koko ajan iholla. Kun lapsen sai sänkyyn tai se leikki lattialla, ei tehnyt mieli olla kiinni. Välillä täytyy hengähtää!

Ollaan väsyneempiä kuin koskaan ennen. Kinataan enemmän kuin koskaan ennen. Se on jo saavutus! Me, eli minä, kinataan paljon, siis paljon, jo muutenkin. Ollaan stressaantuneempia kuin koskaan. Olen yksinäisempi, surullisempi ja epävarmempi kuin koskaan ennen.

Miksi siis haluan käydä tämän läpi toisenkin kerran? Hullu nainen! Mieti nyt.

Kaipaan välillä niitä aikoja, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään. Kun perjantain saapuminen tarkoitti minimekkoa ja pullolla viitattiin viiniin. Kun saattoi huoletta rellestää läpi yön, koska seuraavana päivänä sai vain nukkua. Kun rahat oli tiukalla, mutta ne saattoi silti käyttää huonosti, koska oli vastuussa vain itsestään.

Mutta olen myös onnellisempi kuin koskaan ennen. Koska olen saanut elämääni jotain mikä ei koskaan mene pois. Jota en koskaan lakkaa rakastamasta. Muistuttakaa minua tästä kun tyttäreni on 15, pukeutuu vyöhön, jota kutsuu hameeksi ja paiskoo ovia huutaen "Mä vihaan sua! Sä pilaat mun elämän!"

Jos en sitä toista lasta meidän perhettä täydentämään saakaan, tai minusta ei tähän toista kertaa olekaan, olen tyytyväinen näin. Näistä kahdesta on tullut koko minun elämä. Ja minusta on ihana sanoa, että meillä on perhe. Meidän pieni riitelevä, hapuileva, epätäydellinen perhe.

 

Rakkaudella M