Valitin kaverille väsymystäni. Sitä, kuinka ei vain jaksaisi. Kun ei ole nukkunut täyttä yötä melkein puoleentoista vuoteen, koska lapsi heräilee öisin. Ja raskauden loppuvaiheessa olo oli niin tukala, ettei pystynyt. Jos ei tarvinnut juosta vessaan kymmentä kertaa yössä (kuten yleensä piti), heräsi vaihtamaan kylkeä kun lantiota särki.

Sitä, kun mies tekee pitkää päivää töissä ja auton parissa ja harrastuksissa ja milloin missäkin. Ei hän tahallaan minua yksin jätä huolehtimaan arjesta. Nyt on vain miehellä hektisempi aika uudessa työpaikassa ja suoraan sanottuna paskan auton kuntoon laittamisessa. Jos ei omansa, niin isänsä apuna heidän autoaan korjaamassa. Harrastuksesta en edes napota, kyllä mieskin omaa aikaa ansaitsee kaiken sen tohinan keskellä. Onhan sekin omaanlaista rentoutumista, kamppailulajitreeneissä ja omien kavereiden ympäröimänä.

Kun kodinhoito tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä. Kun yrittää olla huomaamatta kolmen päivän menuuta keittiön lattialla, syöttötuolin alla. Tai kasvavaa pyykkivuorta. Sitä, joka valuu jo ulos pesukoneesta. Kyllä, ne on kaikki sekaisin. Koska ei jaksa.

Eikä pahinta edes ole se fyysinen väsymys, vaan se henkinen turtuminen ja väsyminen jatkuvaan kotona oloon. Kun koko elämä pyörii lapsen ja kodin ympärillä. Kun ei ole mitään omaa.

Kaveri kysyi, kuinka minä oikein jaksan. Samalla tavalla kuin muutkin äidit.

Sisulla, kahvilla ja äidinrakkaudella.

tmp_19198-20160408_140503-1469381548.jpg

Aion kuitenkin tästä eteenpäin vaatia sen oman aikani. Alan rakentaa elämää myös kodin ulkopuolelle. En jaksa enää olla vain äiti. Se rooli toki on jo selkärangassa ja kaikki muu jää varmasti sen alle, mutta täytyy jokaisella vanhemmalla olla muutakin.

Töihinpaluu on ajatuksen tasolla ja selailin jo eilen alustavasti kansalaisopiston kursseja. Syksyllehän aloittaminen varmaan menee, mutta aika luoda itselleenkin jotain uutta.

 

Rakkaudella M