Mikäköhän siinä on, että ei olevinaan muista/jaksa/kerkiä tätä blogia juurikaan päivittelemään? Lähinnä taitaa laiskuus vaivata tämän koneen käynnistämisen suhteen. Päivän pakolliset (lue: facebook, sähköposti) saa käytyä hyvin puhelimellakin, joten harvoin kone käynnistyy ennen kuin mies tulee töistä. Nyt kuitenkin taas hieman kirjoittelua, ettei ihan unohda miten se tapahtuukaan.

Piti ihan luntata, mitä olen viimeksi kirjoitelllut. Viime kirjoittelun jälkeen olen ehtinyt käydä neuvolalääkäriltä. Kaikki oli ok, mitä nyt paino oli noussut kolmisen kiloa tässä raskauden aikana. Tästä ei terkka mitään sanonut, mutta itseäni ärsyttää. Lääkäri sitten vähän mainitsi ruokatottumuksista ja sanoi, että paino saisi koko raskauden aikana nousta 7-11kg, ei sen enempää. Tämän ohjeistuksen tosin piti vasta sitten, kun olin esittänyt huoleni raskausdiabeteksen vuoksi. Perjantaina tiedossa sokerirasitus ja olen aika varma, että sieltä se diagnoosi tulee. Tyttöä odottaessa oli nimittäin ihan siinä rajoilla jälkimmäisen mittauksen arvot. Olen kyllä todella hämmästänyt jos puhtain paperein pääsen!

Tänään vaihtuu taas viikko, jo 15+0. Mihin tää aika oikein katoaa? Pikkuhiljaa alkanut jännittää elämä kahden pienen lapsen kanssa. Miten sen arjen pyöritys sujuu? Miten oma jaksaminen? Vaikka tyttö olikin koliikkivauva, jolla ruoka-aineallergiaa ja atooppista ihottumaa, oli hän kuitenkin melko helppo vauva. Tai niin ainakin nyt muistelen. Mutta muistan kyllä se väsymyksen. Sen pohjattoman, loputtoman väsymyksen valvottujen ja repaleisten öiden jälkeen. Kun mikään määrä unta ei tunnu paikkaavan sitä univajetta. Näin jälkeenpäin ajatellen yhden vauvan kanssa on vielä helppoa. Saattaa nukkua tai kulkea muuten sumussa päivät. Nyt jännittää, miten sitä jaksaa kun onkin vauvan lisäksi uhmaikäinen taapero. Joka ei todennäköisesti enää siinä vaiheessa nuku päiväunia. Jolle täytyy muistaa ja jaksaa antaa huomiota.

Välillä ajattelee, että mitä helvettiä tässä ollaan tekemässä? Mitä minä oikein ajattelin? Miksi?

Mutta vaikka olo onkin epätoivoinen ja stressaantunut jo ennenkuin edes on se vauva talossa, en minä tosissani kadu. Ainakaan pitkiä aikoja kerrallaan. Ainakaan kovin usein. Onhan lapsista toisilleen varmasti seuraa, kunhan vähän kasvavat.

Tai sitten ovat kuin päivä ja yö, eivätkä tule lainkaan toimeen keskenään.

 

Rakkaudella M