Hiljaisuuteen on tällä kertaa ihan oikea syykin.

Perkeleen flunssa. Monta viikkoa. Ensin lapset ja siitä pikkuhiljaa minä, ja vähän näyttää, että taas lapsiin tarttuu. Esikoisen kerho kävi tänään katsomassa elokuvia. Harmittaa, ettei tyttö nyt päässyt. Eilen nosti minulle lämpöä, mutta olin henkisesti valmistunut raahautumaan tuplarattaita työntäen parin kilometrin päähän tapaamispaikalle. Vaan eikö ollut muksukin aamulla kuumeisen oloinen. Jäi menemättä. Nyt nosti minulle sitten kuumeen, ihan oikean sellaisen. Joten älkää välittäkö, jos teksti on hieman sekava.

On minulla toinenkin syy hiljaiseloon: ollaan yritetty miehen kanssa vähän paikkailla parisuhdetta. Eli maataan illat sohvalla katsomassa Netflixiä. Mutta onhan se sekin läheisyyttä! Ainakaan ei olla samassa huoneessa molemmat eri laitteilla. Vaikka kyllä sitäkin edelleen tapahtuu...

Ennen tätä kuumeista oloa, ollaan nautittu lämpimistä syyspäivistä. Vaikka olenkin kevät (ja kesä) ihminen, pidän myös syksystä. Viilenevästä ilmasta, raikkaudesta (jos unohdetaan se ajottainen mätänevien lehtien haju), ja joka siitä kun illat pimenee. Vaikka viimeinen pelottaakin. Mielikuvitus voi olla liian vilkas.

Eniten pidän kuitenkin siitä, kun kaikki tuntuu alkavan uudestaan. Uusi alku! Sama pätee myös kevääseen, kaikki herää jotenkin henkiin. Tänä syksynä olen kaivannut tavallista enemmän koulunpenkille. Ja keksin vihdoin, mitä todella tahdon opiskella. Tarkoituksena on hakea kouluun syksyksi 2018. Jos se ei tärppää, seuraava kiinnostava ala alkaa (todennäköisesti) tammikuussa 2019. Töihin olen ilmoittanut palaavani syksyllä 2018, mutta saas nyt nähdä...

IMG_20170924_131122.jpg

Mitä ihmettä? Miksi kuva kääntyy väärinpäin, vaikka olen sen koneella kääntänyt ja tallentanut? Ei ymmärrä yksinkertainen....

IMG_20170924_133835.jpg

Voiko joku olla noin ihana!

Poika ei osaa edelleenkään nousta istumaan. Konttaa, nousee tukea vasten, ottaa askelia tukea vasten ja kiipeilee kaikkien ja kaiken päällä, mutta ei vaan istu. Hassua. Jotenkin sitä ajatteli, että se olisi luonnollinen järjestys. Ensin ryömitään, sitten kontataan, istutaan, noustaan seisomaan... Näköjään se ei menekään niin. Totta kai kaikki on lapsikohtaista, mutta kun esikoinenkin...

IMG_20170925_130332.jpg

Vähänkö symppis tuo kani! Se on nyt tärkeä.

Esikoinen tuntuu kasvaneen kesän ja syksyn aikana mahdottomasti! Pääsi vaipoista, aloitti kerhon, tahtoo potalle ja harjoittelee pyyhkimistä, ei tarvitse äitiä enää kaikkeen. Samalla niin ihanaa, mutta myös kamalaa. Minun vauva!

Nyt on muutaman yön nukahtanutkin itsekseen. Sovittiin, että kun se onnistuu, aletaan siivota pikkuveljen sängylle tilaa. Minulla on joka ilta paha mieli ja pala kurkussa, kun tyttö jää yksin huoneeseen. Mutta ei tytöllä ole mitään hätää, minua tämä kasvaminen ahdistaa. Koko tämä nukutetaan yksin juttu ollaan tehnty tytön ehdoilla. Ensimmäisenä yönä puhuin jo päivällä miten tehdään, ja tyttö oli innoissaan mukana. Illalla luettiin iltasatu, laitettiin yövalo ja sanottiin hyvät yöt (pusut ja halit), ja minä menin toiseen huoneeseen. Parin minuutin kuluttua tyttö tuli itku kurkussa äidin luo. Kannoin sänkyyn, halattiin ja jäin viereen. Toisena yönä oli isin vuoro nukuttaa. Samat jutut, mutta tällä kertaa juoksi pari kertaa pyytämään vettä tai muuten vältteli nukkumaanmenoa. Nukahti vasta joskus yhdeksän jälkeen, kun mies oli käynyt muistuttamassa, että nyt nukutaan. Sitten taas minun vuoro, hetken kuului leikkivän ja nukahti. Ja nyt jää jo hyvällä mielellä nukkumaan. Aamullakin saattaa käydä itsekseen potalla ja mennä jatkamaan unia :D

Minne minun pieni prinsessani on kadonnut??

 

Tulipas tällainen Elämä on ihanaa! -kirjoitus.

On meillä kamalaakin. Lapset tappelee, esikoinen kerjää huomiota, kuopuksella on läheisriippuvuuskausi. Herää joka yö huutamaan ja nousemaan pystyyn, koska tahtoo viereen. Ja monesta syystä en ole viimeisten viikkojen aikana voinut ottaa. Esikoinen kiusaa pikkuveljeä, ei anna nousta seisomaan tai vetää heti alas, vie lelut kädestä, jättää sormet oven väliin (tämä kyllä (toivottavasti) vahinko), kuristaa (tämäkin vahinko, mutta toistuu USEIN. Yrittää ottaa artioista, mutta ei oikein osaa).

Miehen kanssa menee hyvin ja huonosti, en osaa sanoa kumpaa enemmän. Mitään ei varsinaisesti ole, mutta silti jokin hiertää. Ehkä se on tämä elämänvaihe? Kun pitäisi riittää kaikille, vaan ei riitä itsellekään.

Lapset huutaa, minä huudan liikaa. Koskaan ei riitä huomiota vain toiselle, ei tarpeeksi. Koko ajan jää toinen jotain vaille. Tuntuu pahalta. Otsaan on leimattu "Huono äiti". Ihan sama mitä teet.

Vaan kai se kuuluu tähän työhön, äitiyteen.

Ai niin, eihän se työ ole! Mähän olen vain kotona.

IMG_20170925_101256.jpg

Tässäpä vielä kuva langoista, joista tulee joululahjoja. Tilasin nämä salaa mieheltä. Muistutti minua, että "Älä ostele mahottomia." Ja minä en todellakaan ostele! Käytän itseeni kuussa jonkun 20-40e, ja tuohon on laskettu yksittäiset kahvileivät paistopisteeltä, energiajuomat yms. Eikä mies edes huomaa näitä pieniä ostoksia. Kai se on ihan sallittua?